Taas on päiviä kulunut ja mikään ei ole muuttunut.

Syömisten suhteen siis. Hävettää. Viikko sitten istuimme Ollin kanssa sohvalle ja päätimme alkaa yhteiselle dieetille. Tehtiin alkupunnitus, kerroimme luvut toisillemme ja teimme vaatekaapin oven sisäpuolelle kaavion, johon merkitsemme painonmuutoksemme viikottain.

Huomenna on ensimmäinen punnituspäivä. En usko, että olen laihtunut yhtään. Olli on lopettanut iltaherkuttelun mutta minä olen syönyt salaa. Tein itselleni suunnitelman mutta jaksoin noudattaa sitä YHDEN päivän. Olen lukenut kirjaa, jossa pohditaan naisten ylipainoa, sen vaikutusta ympäristöön ja itseemme. Olen liian sallivalla tuulella sen vuoksi. TAAS mietin että onko se niin kamalaa olla tämän painoinen. Kun sen tiedän, ettei se tähän jäisi jos päästäisin vapaalle. Vuoden päästä painaisin 20kg enemmän. Olen vain niin väsynyt tähän jatkuvaan läskien miettimiseen. Jos olisi nappi, jota painamalla saisi ikuiseksi ajoiksi nykyisen painon, painaisin sitä. Tähän voisin tottua. Mutta pelkään koko ajan, että painoa tulee lisää - ja onhan sitä tullutkin. Joten pelkoni on aiheellinen koska en osaa hallita itseäni.

Olen tyytyväinen jos huomisessa punnituksessa olen tiputtanut edes 100g. Ärsyttää jo valmiiksi, sillä Ollilla se tuskin on jäänyt 100 grammaan. Voitonriemuinen ilme, itsetyytyväinen murahdus. Tekisi mieli piilottaa puntari.

"Tämä ei ole sitten mikään kisa!" vannoimme. Miksi sovin tällaisia maailman ehkä kilpailuhenkisimmän ihmisen kanssa?!

Lääkäri löysi käsiin diagnoosin, jaloista tai unen saannista emme ehtineet edes puhua. Olen sairaslomalla ja poden siitä syyllisyyttä vaikka ei pitäisi. Kädet ovat todella kipeät välillä ja reseptilääkkeetkään eivät aina kunnolla auta. Panacodista olen saanut välillä vain mukavan pössyn ja hetken on kaikki ollut helppoa. Mietin miksi tunnen syyllisyyttä.

Töitä voisin näillä käsillä tehdä mutta se olisi kivuliasta. Olen valmis laittamaan oman terveyteni sen puolestä, etten näyttäisi heikolle?

Ensi viikolla minun pitää mennä pyytämään lisää sairaslomaa ja mietin vain mitä työkaverit minusta ajattelee.

Kotiseinät alkaa kaatua päälle ja samalla kuitenkin nautin vain olemisesta. Olen notkunut netissä liikaa koska kirjaa en jaksa kauaa kannatella, muuten lukisin enemmän.

K1:n kanssa oli sovittu keikka ja olin todella innoissani (olin ollut jo hetken sairaslomalla ja odotin pääseväni ihmisten ilmoille) että pääsen vaihtamaan hänen kanssaan kuulumisia ja tietenkin keikalle. Viime hetkellä tulee viesti, että ei kai haittaa jos eräs henkilö tulee mukaan. Minulla ei tämän henkilön kanssa ole koskaan kemiat synkanneet, joten en ollut innoissani, mutta en voinut kieltääkään. Ilta sujui sitten niin, että K1:n kanssa ei pintapuolista juttelua syvemmälle menty. Mikä harmitti koska siitä on niin kauan kun olemme viimeksi kunnolla vaihtaneet kuulumisia. Mikä yllätti niin positiivista oli jutella tämän henkilön kanssa, vaikkakin hän puhui todella paljon, niin nautin hänen eloisasta käyttäytymisestään. K1 on viime vuodet ollut jotenkin pidättyväinen, liian asiallinen, ja nyt se korostui tämän toisen henkilön läsnäollessa. 

Pauliina erosi poikaystävästään, taas. Salaa tuuletin. Tällä kertaa eroa ei edeltänyt riita, vaan erosivat Pauliinan keroman mukaan yhteisymmärryksessä. Toivon, että se on merkki siitä, että ero pitää. Pauliina on nyt taas tehnyt omaa pesää. Käytin kaupoilla, osti taloustarvikkeita ja pari pientä huonekalua. Jätin siivoamaan kämpilleen. Illalla oli kuulemma baarissa. No, hän on nuori ja vapaa. Nuori ja vapaa, jolla inhottava taipumus käyttää liikaa päihteitä ja hankkiutua vaikeuksiin.

Äidillä oli syntymäpäivät. Onnittelin. Pitäisi varmaan käydä.

Mitä enemmän olen kotona, sitä vaikeampi täältä on mihinkään lähteä.

 

 

 

 

Varasin ajan työterveyteen. Nivelkivut ovat pahempana kuin koskaan. Aamulla sormeni, käteni, nilkat, jalat ovat kuin puuroa. Vaikea nousta ylös, en saanut tänään edes pesuainepullon korkkia auki. Särky jatkuu pitkin päivää, illalla tekisi mieleni vain työntää käteni jonnekin lämpimään. Saunassa olo on hetken ihan hyvä.

Parisuhde on parempi. Saimme asiat jollain lailla kuntoon. Paljon jäi sanomatta ja miettimättä. Kaikki on kuitenkin tällä hetkellä ihan hyvin. Minulla on hyvä mies. Olenko minä hyvä nainen?

Viisi asiaa päivitys :

Uni. Uni on edelleen katkonaista. Olen nyt kokeillut melatoniinia 1,5mg ja 3mg annoksena. Nukahdan helpommin mutta heräilen yön aikaan useasti. Herään joko "muuten vain" tai sitten jossain päin kroppaa tuntuvaan kolotukseen. Aion tästäkin puhua työterveydessä. Joskus nukkumaan meneminen jännittää jo etukäteen. "Mitäs jos en saa unta! Pakko saada nukuttua koska kello soi aamulla 05!". Ja kun tuollaiset ajatukset pyörii päässä niin uni ei varmastikaan tule.

Ruoka. Kaikki on ihan päin helve**iä. Syön aivan liikaa. Ahmin. Olen porsas. Minulle kelpaa mikä vain ruoka, ei ainoastaan ns. herkut. Tänään en ostanut suklaata. Se jo itsessään on jonkinasteinen riemuvoitto. Ymmärrän olevani sokeriaddikti. Tuntuu, että pikkuhiljaa menetän viimeisetkin itsekontrollin rippeet. Edes töissä, toisten edessä, en kykene olemaan syömättä liikaa. Ihan sama mitä muut ajattelee. Minä heitän kaiken vitsiksi. Lihavat on lepposia - ainakin päällepäin. Sisimmässäni vihaan itseäni ja vihaan muita, niitä ketkä puolittaa pienenkin pullan ja isoon ääneen puhuu kahvipöydän ääressä eilen syöneensä kaksi suklaapalaa yhden sijasta ja kuinka nyt on liikuttava, ettei vaan liho! Saatanan kuivat kukkakepit. Kateellinen, minäkö? Kyllä. Voisin antaa toisen korvani moisesta itsekurista.

Liikunta. Lupasin liikkua 7 tuntia viikossa. Joinain viikkoina se on täyttynyt, useimpina ei. Kertakaikkiaan en vaan jaksa, en ainakaan aamuvuorojen jälkeen jotka jo itsessään ovat aina vaan fyysisemmin raskaampaa työtä. Uusi tavoitteeni on 5 tuntia viikossa. Sen aion pitää. Kuntosalikortin loputtua liikunta on muuttunut yksitoikkoiseksi. Lenkkeilyä, kotijumppaa, uintia. Lähellä olisi kuntokeskus mutta kynnys mennä sinne on omituisen suuri. Olen niin iso, isompi kuin kuuteen vuoteen. Hävettää kun olen päästänyt itseni lässähtämään näin.

Mieliala. Kohtalainen kuitenkin vaikka aiheita itsesääliin olisi. Masennuslääkkeet kohta kuukauden pois. Itken herkemmin, en harmituksesta vaan liikutuksesta. Yhden illan aikana itkin kolme kertaa televisiota katsoessani.

Fyysinen terveys. Oloni on aika kamala. Nivelkivut ja muut ympäri kroppaa tuntuvat kolotukset ovat jokapäiväisiä. Ihossa on ongelmia ja papakokeen tulos oli taas luokka 2. Tällä kertaa lääkäri katsoo onko aihetta lisätutkimuksiin. Väsyttää. Sattuu.  Osa kolotuksista ja väsymyksestä on aivan varmasti liitoksissa ruokaan. Kun söisin vähemmän ja laadukkaammin, olisin pirtsakampi. Tai ainakin luulen niin.

 

 

Viimeiset kaksi päivää ollaan viestitelty Ollin kanssa suhteestamme, tai lähinnä minä olen viestitellyt ja vaatinut kannanottoa ja jonkinlaista reagoimista. Surukseni en sitä saa, vaan tasapaksua selitystä, ja tunteen että suhteemme on Ollille ihan sama.

Ajauduin äärimmäisyyksiin reagoinnin kaipuussa. Kysyin, haluaako hän että lähden. Olli vastasi tavalla, joka sai minut entistä epätoivoisemmaksi. Hän ei kuulemma voi sitä estää jos päätän lähteä, sehän on minun valintani.

MITÄ?

Nyt jos viimeistään tuntuu sille, että haluaako hän edes olla yhdessä. Sanoin sen hänellekin, vastauksensa ovat sen tyylisiä että hän(kin) haluaa suhteesta eroon mutta ei osaa/halua itse päättää sitä. Hänelle olisi helpompaa, jos minä olisin se paha muija joka "pistää poikki".

Sitten hän sanoo, että ei se olekaan ihan sama mutta kun on sitä ja tätä ja tuota huolta. Työtä ja remppaa ja rahaa. Mietin mielessäni että milloinkahan se sitten on minun vuoroni.

Minä ihan oikeasti mietin eroa. Mietin mitä tavaroita täältä otan mukaani, mihin kannattaisi muuttaa että kaikki olisi lasten kannalta helpompaa. Että en koskaan enää ottaisi miestä rinnalleni vaan asuisin parisuhteettomassa tilassa. Vastaisin teoistani ja ajatuksistani vain itselleni. Ajatus kieltämättä houkuttaa.

Mikä minut pitää tässä. Rakastanko Ollia? Joskus kaipaan häntä niin. Huomiota ja kosketusta. Se ei ole samanlaista kuin ennen. Oliko suhteemme jotenkin vääristynyt alussa, Olli suorastaan palvoi minua ja minä kohtelin häntä miten huvitti. Huono itsetuntoni ajoi minut sellaiseen tilaan, etten uskonut että olin ansainnut noin hyvän miehen ja odotin hänen saavansa tarpeekseen ja lähtevän. Ja Olli käytti aikansa sen todistamiseen, että hän todellakin rakastaa minua.

Onko nyt, liki 20v liiton jälkeen vihdoin se hetki jolloin hän on saanut tarpeekseen?

En tiedä miten jatkaa. Kirjoitin eilen illalla vielä yhden viestin, pitkän sellaisen jossa sorruin syyttelyyn. Hän ei ole vielä vastannut, ajattelen että noinkohan vastaa ollenkaan. Mitä hän siihen voi sanoa? "Kyllä kulta, anteeksi kulta." Vaikka jossain tasolla kaipaan noita sanoja, en halua että hän on sellainen mies joka vaan myötäilee. Mutta en saa hänestä irti mitään.

Haluan keskustelua ja asioista sopimista sen sijaan että asiat jätetään leijumaan välillemme.

 

 

 

Ihana arki.

Arjen alkaessa sitä aina kuvittelee, että kun elämä asettuu taas omaan rytmiinsä ja päivissä on tietty kaavamaisuus, myös oma olo asettuisi vakaaseen tilaan. Mutta kun ei niin käykään, sitä hämmentyy, suuttuu ja ahdistuu. On niin helppoa suunnitella elämänmuutoksia silloin, kun niitä ei tarvitse vielä toteuttaa. Suklaat, pizzat, leivät, juustot lautasella ei huolen häivää koska - minähän aloitan SITTEN sen laihduttamisen. Tämän hetken syömisillä ei ole väliä koska SITTEN laihdun kuitenkin.

Momtako kertaa olen mennyt tuohon ansaan? Ketä oikein yritän huijata?

Dieetti alkoi, iski valtava ahdistus ja kapina. Taas kerran. Jaksoin noudattaa dieettiä ehkä vajaan kaksi päivää ja sitten mieleni alkoi jälleen keksiä syitä miksi minun pitäisi se lopettaa ja kuinka voin olla onnellinen lihavana ja ja ja... aina sama juttu. Olen itse itseni pahin vihollinen. Vaikka kuinka asiat olisi järjestyksessä ulkopuolisesti, pään sisällä tuhoan kaiken.

Täytyy myöntää etten ollut tarpeeksi valmistautunut. Enkä ajatellut sitä, kuinka syömishäiriöni vuoksi en saisi edes alkaa millekään kuureille. Ajattelin, että tahdonvoimalla pystyn mihin vain. Ylittämään itseni, käskemään mieltäni. Ja niin kuin ennenkin, minä hävisin.

Ja mikä valtava helpotus, sanoinkuvaamattoman vapaa tunne, kun heitin dieettiohjeet mäkeen. Kaksi päivää minä jaksoin. Sitä ei edes kehtaa ääneen sanoa. Mikä luuseri!

Mutta nyt, haluan onnitella itseäni siitä, etten alkanut lopettamispäätöksen jälkeen ahmimaan. Olen syönyt normaalisti, mitä se sana sitten ruoan suhteen tarkoittaakin. Olen ollut välillä nälkäinen, syönyt sopivasti ja jaksanut odottaa seuraavaan ruokailuun. Mielitekoja on ja pelkään koko ajan milloin kaikki repeää. En halua sitä, on väärin ajatella että haluaisin vaan syödä kaikki maailman ruoat ja lekotella. Ei, en halua olla sellainen. Mutta sellainen minä olen usein ollut ja sitten vihannut itseäni sen vuoksi.

Tällä kertaa en päätä mitään. Yritän vain elää ateriasta toiseen, ahmimatta ja tuntematta syyllisyyttä tai häpeää.

Tänään on työpaikkakokous. En pidä niistä. Yksi työkaveri nostaa itsensä esille joka kokouksessa ja minun pitäisi toimeni puolesta olla valmiimpi. Mutta en ole. Jään usein sanattomaksi ja minusta tuntuu, ettei näkemyksiäni ymmärretä. Enemmän ja enemmän minusta nykyään tuntuu että olisi helpompaa kun käy vaan töissä eikä ajattele mitään. "En minä tiedä, minä olen vain töissä täällä!". Ehkä sopisin sittenkin paremmin töihin jonnekin, missä ei olisi muita ihmisiä ollenkaan.

Lopetin mielialalääkkeet. Nyt on kulunut pari viikkoa ilman. En ole huomannut mitään muutosta. Kerran menetin hermoni ja huusin Ollille, olin niin vihainen. Onneksi tein sen enkä jäänyt miettimään asiaa itsekseni.

Nukkuminen on ollut katkonaista ja ostin käsikauppalääkkeinä Melatoniinivalmistetta. Olen kokeillut sitä kaksi kertaa, heräillyt silti pitkin yötä. Ehkä kokeilen seuraavaksi tuplata annoksen.

 

Aamukahvilla.

Maasta lumet lähteneet. Taas on harmaata ja synkkää. Vuodenaikojen vaihtelut ovat olleet yksi ilo elämässäni ja nyt se ei vaihdu. Lapset eivät viihdy ulkona ja se ärsyttää minua. Mutta voiko heitä moittia? Ymmärrän kyllä ettei siellä ole juurikaan tekemistä. Pimeys tulee aikaisin ja on ihan hyvä, etteivät notku ulkona ainakaan silloin.

Eilen mietin meille loppulomaksi tekemistä. Olli lähti jo töihin ja asiaa tiedusteltuani, sanoi ettei tiedä milloin pääsee töistä minäkin päivänä. Tämä asia minua harmittaa nykyään päivä päivältä enemmän. Mitään ei voi suunnitella kun miehen elämä pyörii työn ympärillä. Ja loput ajasta se nukkuu, koska tekee liikaa töitä. Tätäkö tämä nyt sitten on?

Eilen alkoi ahdistamaan ihan todenteolla tämä yhteiselo. Pitkästä aikaa tungin saunaan yhtäaikaa Ollin kanssa ja kertakaikkiaan mitään ei puhuttu. Hiljaa oltiin vaan. Sitten viimein Olli puhuu rahasta. Minä lähdin suihkuun enkä kuunnellut loppuun. Aina vaan raha, työ, auto, raha, työ, auto!

Ja sitten loppuiltana muutamat pinnalliset sanat. Ei me keskustella mitään syvällisempää, ei Olli kysy mikä mulle tuli saunassa. Sille on kai ihan sama. Ei se jaksa. En minäkään jaksa. Se olen lähes aina minä kuka ottaa asian esille mutta nyt tuntuu etten edes halua. Ollaan hiljaa, ollaan omissa oloissamme. Käy minulle.

Uusivuosi juhlittiin maltillisesti. Ystävien luona, ei oikein lähtenyt ilo irti sielläkään. Olisin halunnut iloisen hiprakan ja hetkeksi unohtaa kaiken, mutta alkoholi ei maistunut senkään vertaa. Lapsilla oli kivaa ja se ilahdutti myös minua. Aloin jo puolenyön jälkeen miettimään missä vaiheessa kehtaan sanoa hyvää yötä ja häipyä vieraskammariin nukkumaan.