Lunta sataa hiljalleen. On kaunista, vaikka vielä hieman hämärää.

Olen ollut koko viikon jotenkin alakuloinen ja eilen illalla ahdistus lisääntyi. Olli on ollut töissä todella paljon ja kaikki arjen vastuut on ollut minun hoidettavana, töiden lisäksi. Vaikka lapset alkaa olla suht omatoimisia jo, on arjen pyörittäminen yksin aika uuvuttavaa. Vaikka minä aina Ollin panosta kotitöissä väheksyn, tällaisinä aikoina sitä kuitenkin osaa arvostaa. Sen pienemmänkin panoksen kyllä huomaa siinä tilanteessa, kun pitää itse oikeasti tehdä AIVAN KAIKKI.

Kuukautiset alkoivat joten tämä hormonitoiminta varmaan osaltaan vaikuttanut mielialaani.

Viikonlopun Olli on ollut kotona mutta minä töissä, iltavuoroissa. Ensi keskiviikkona on molemmilla vapaapäivä ja tarkoitus olisi lähteä jouluostoksille. Pelottaa että, viime aikojen vähäinen kommunikointi ja tietynlainen "kyräily" saa aikaan riidan ahdistavassa joulukaupan tungoksessa...

Olin kysynyt K1:ltä jo kuukausia sitten lähtisikö hän kanssani Keikalle. Ei vaikuttanut tuolloin innostuneelta, joten annoin asian olla. En sitten muokannut työvuorojani koska tiesin, että yksin minusta ei sinne ole menemään. Eilen illalla K1:ltä tuli kuitenkin viesti jossa kysyi, mennäänkö. Keikka oli samana iltana  ja viesti tuli yhdeksän aikaan illalla! Olin vielä töissä ja en olisi ehtinyt sinne vaikka olisin ajanut suoraan työvaatteissa Keikkapaikalle. Minua harmitti paljon, olisin tietenkin lähtenyt jos olisi aiemmin asiasta sovittu. Miksi K1 jätti asian noin viime hetkeen, minua harmitti. Ihan kuin hän olisi arvannut että en lähde mutta halusi kuitenkin kysyä, ettei olisi "epäkohtelias". Ja nyt minä sain sen tylsän leiman naamaani kun en koskaan tee mitään spontaania.

K1:n yhteydenotto sai minut sitten jälleen muistelemaan menneisyyttäni. Epäonnistumisia, tyhmyyttäni, lapsellisuuttani. Kaikkia tekemiäni virheitä. Tunsin oloni täysin luuseriksi ja koko matkalla töistä kotiin en avannut edes radiota kun ajatukset ja itsesoimaaminen vain pyörivät päässäni. Milloin pääsen eroon nuoruudessani ja varhaisaikuisuudessani tekemistä virheistä? Milloin annan itselleni anteeksi?

Illalla sitten vielä Pauliina soitti vähän ennen puoltayötä. Tietynlainen paniikin tuntemus sävähtää lävitseni aina, kun hän soittaa epänormaaliin aikaan. Se pelko, että jotain pahaa on tapahtunut, ei lähde. Se huoli, jota häntä kohtaan tunnen, ei ole kadonnut. Pauliina halusi puhua edellisyön tapahtumista. Ystävän ex-mies oli lähennellyt, se selkeästikin Pauliinaa vaivasi. Puhuimme myös siitä, kuinka vastustuskyvyttömiä nuoret naiset on humalassa,  ja että ei koskaan pitäisi mennä nukkumaan vieraisiin (vaikka tämä mies tuttu jollain tapaa olikin) paikkoihin. Pauliinan on/off poikaystävä oli mukana ja onneksi asia paljastui samantien, samoin kaikki muut porukassa mukana olleet pisti välit poikki tähän mieheen ja lähtivät pois. Puhuimme myös että onneksi mies ei tehnyt mitään pahempaa, tai toisinsanoen, ei ehtinyt tehdä mitään pahempaa. Pauliina ei olisi voinut tehdä asialle mitään. Pelottavaa. Minua oksetti mutta yritin muistuttaa, ettei tapahtunut ollut kuitenkaan Pauliinan vika.

Eilen Ollin antamat rahat oli sitten kuitenkin menneet kaljaan, mutta en viitsinyt alkaa Pauliinalle asiasta sanomaan, kun hänen huolenaiheensa oli noin pelottava. Sydämestäni toivon, että ensi vuosi on Pauliinallekin parempi. Että hän pysyy työpaikassaan ja saa elämäänsä kuntoon. Tukena olen aina, vaikka lähes aina tunnen itseni huonoksi, kun en tiedä mitä voisin tehdä hänen hyväkseen.

Väsyttää, päätä särkee ja särkylääkkeet on yhtä vaille loppu. Olen lihonut tämänkin viikon aikana. Olo on ylensyönyt koko ajan. Olen menettänyt ohjat täysin syömisen suhteen.