Taas on päiviä kulunut ja mikään ei ole muuttunut.

Syömisten suhteen siis. Hävettää. Viikko sitten istuimme Ollin kanssa sohvalle ja päätimme alkaa yhteiselle dieetille. Tehtiin alkupunnitus, kerroimme luvut toisillemme ja teimme vaatekaapin oven sisäpuolelle kaavion, johon merkitsemme painonmuutoksemme viikottain.

Huomenna on ensimmäinen punnituspäivä. En usko, että olen laihtunut yhtään. Olli on lopettanut iltaherkuttelun mutta minä olen syönyt salaa. Tein itselleni suunnitelman mutta jaksoin noudattaa sitä YHDEN päivän. Olen lukenut kirjaa, jossa pohditaan naisten ylipainoa, sen vaikutusta ympäristöön ja itseemme. Olen liian sallivalla tuulella sen vuoksi. TAAS mietin että onko se niin kamalaa olla tämän painoinen. Kun sen tiedän, ettei se tähän jäisi jos päästäisin vapaalle. Vuoden päästä painaisin 20kg enemmän. Olen vain niin väsynyt tähän jatkuvaan läskien miettimiseen. Jos olisi nappi, jota painamalla saisi ikuiseksi ajoiksi nykyisen painon, painaisin sitä. Tähän voisin tottua. Mutta pelkään koko ajan, että painoa tulee lisää - ja onhan sitä tullutkin. Joten pelkoni on aiheellinen koska en osaa hallita itseäni.

Olen tyytyväinen jos huomisessa punnituksessa olen tiputtanut edes 100g. Ärsyttää jo valmiiksi, sillä Ollilla se tuskin on jäänyt 100 grammaan. Voitonriemuinen ilme, itsetyytyväinen murahdus. Tekisi mieli piilottaa puntari.

"Tämä ei ole sitten mikään kisa!" vannoimme. Miksi sovin tällaisia maailman ehkä kilpailuhenkisimmän ihmisen kanssa?!

Lääkäri löysi käsiin diagnoosin, jaloista tai unen saannista emme ehtineet edes puhua. Olen sairaslomalla ja poden siitä syyllisyyttä vaikka ei pitäisi. Kädet ovat todella kipeät välillä ja reseptilääkkeetkään eivät aina kunnolla auta. Panacodista olen saanut välillä vain mukavan pössyn ja hetken on kaikki ollut helppoa. Mietin miksi tunnen syyllisyyttä.

Töitä voisin näillä käsillä tehdä mutta se olisi kivuliasta. Olen valmis laittamaan oman terveyteni sen puolestä, etten näyttäisi heikolle?

Ensi viikolla minun pitää mennä pyytämään lisää sairaslomaa ja mietin vain mitä työkaverit minusta ajattelee.

Kotiseinät alkaa kaatua päälle ja samalla kuitenkin nautin vain olemisesta. Olen notkunut netissä liikaa koska kirjaa en jaksa kauaa kannatella, muuten lukisin enemmän.

K1:n kanssa oli sovittu keikka ja olin todella innoissani (olin ollut jo hetken sairaslomalla ja odotin pääseväni ihmisten ilmoille) että pääsen vaihtamaan hänen kanssaan kuulumisia ja tietenkin keikalle. Viime hetkellä tulee viesti, että ei kai haittaa jos eräs henkilö tulee mukaan. Minulla ei tämän henkilön kanssa ole koskaan kemiat synkanneet, joten en ollut innoissani, mutta en voinut kieltääkään. Ilta sujui sitten niin, että K1:n kanssa ei pintapuolista juttelua syvemmälle menty. Mikä harmitti koska siitä on niin kauan kun olemme viimeksi kunnolla vaihtaneet kuulumisia. Mikä yllätti niin positiivista oli jutella tämän henkilön kanssa, vaikkakin hän puhui todella paljon, niin nautin hänen eloisasta käyttäytymisestään. K1 on viime vuodet ollut jotenkin pidättyväinen, liian asiallinen, ja nyt se korostui tämän toisen henkilön läsnäollessa. 

Pauliina erosi poikaystävästään, taas. Salaa tuuletin. Tällä kertaa eroa ei edeltänyt riita, vaan erosivat Pauliinan keroman mukaan yhteisymmärryksessä. Toivon, että se on merkki siitä, että ero pitää. Pauliina on nyt taas tehnyt omaa pesää. Käytin kaupoilla, osti taloustarvikkeita ja pari pientä huonekalua. Jätin siivoamaan kämpilleen. Illalla oli kuulemma baarissa. No, hän on nuori ja vapaa. Nuori ja vapaa, jolla inhottava taipumus käyttää liikaa päihteitä ja hankkiutua vaikeuksiin.

Äidillä oli syntymäpäivät. Onnittelin. Pitäisi varmaan käydä.

Mitä enemmän olen kotona, sitä vaikeampi täältä on mihinkään lähteä.