Ihana arki.

Arjen alkaessa sitä aina kuvittelee, että kun elämä asettuu taas omaan rytmiinsä ja päivissä on tietty kaavamaisuus, myös oma olo asettuisi vakaaseen tilaan. Mutta kun ei niin käykään, sitä hämmentyy, suuttuu ja ahdistuu. On niin helppoa suunnitella elämänmuutoksia silloin, kun niitä ei tarvitse vielä toteuttaa. Suklaat, pizzat, leivät, juustot lautasella ei huolen häivää koska - minähän aloitan SITTEN sen laihduttamisen. Tämän hetken syömisillä ei ole väliä koska SITTEN laihdun kuitenkin.

Momtako kertaa olen mennyt tuohon ansaan? Ketä oikein yritän huijata?

Dieetti alkoi, iski valtava ahdistus ja kapina. Taas kerran. Jaksoin noudattaa dieettiä ehkä vajaan kaksi päivää ja sitten mieleni alkoi jälleen keksiä syitä miksi minun pitäisi se lopettaa ja kuinka voin olla onnellinen lihavana ja ja ja... aina sama juttu. Olen itse itseni pahin vihollinen. Vaikka kuinka asiat olisi järjestyksessä ulkopuolisesti, pään sisällä tuhoan kaiken.

Täytyy myöntää etten ollut tarpeeksi valmistautunut. Enkä ajatellut sitä, kuinka syömishäiriöni vuoksi en saisi edes alkaa millekään kuureille. Ajattelin, että tahdonvoimalla pystyn mihin vain. Ylittämään itseni, käskemään mieltäni. Ja niin kuin ennenkin, minä hävisin.

Ja mikä valtava helpotus, sanoinkuvaamattoman vapaa tunne, kun heitin dieettiohjeet mäkeen. Kaksi päivää minä jaksoin. Sitä ei edes kehtaa ääneen sanoa. Mikä luuseri!

Mutta nyt, haluan onnitella itseäni siitä, etten alkanut lopettamispäätöksen jälkeen ahmimaan. Olen syönyt normaalisti, mitä se sana sitten ruoan suhteen tarkoittaakin. Olen ollut välillä nälkäinen, syönyt sopivasti ja jaksanut odottaa seuraavaan ruokailuun. Mielitekoja on ja pelkään koko ajan milloin kaikki repeää. En halua sitä, on väärin ajatella että haluaisin vaan syödä kaikki maailman ruoat ja lekotella. Ei, en halua olla sellainen. Mutta sellainen minä olen usein ollut ja sitten vihannut itseäni sen vuoksi.

Tällä kertaa en päätä mitään. Yritän vain elää ateriasta toiseen, ahmimatta ja tuntematta syyllisyyttä tai häpeää.

Tänään on työpaikkakokous. En pidä niistä. Yksi työkaveri nostaa itsensä esille joka kokouksessa ja minun pitäisi toimeni puolesta olla valmiimpi. Mutta en ole. Jään usein sanattomaksi ja minusta tuntuu, ettei näkemyksiäni ymmärretä. Enemmän ja enemmän minusta nykyään tuntuu että olisi helpompaa kun käy vaan töissä eikä ajattele mitään. "En minä tiedä, minä olen vain töissä täällä!". Ehkä sopisin sittenkin paremmin töihin jonnekin, missä ei olisi muita ihmisiä ollenkaan.

Lopetin mielialalääkkeet. Nyt on kulunut pari viikkoa ilman. En ole huomannut mitään muutosta. Kerran menetin hermoni ja huusin Ollille, olin niin vihainen. Onneksi tein sen enkä jäänyt miettimään asiaa itsekseni.

Nukkuminen on ollut katkonaista ja ostin käsikauppalääkkeinä Melatoniinivalmistetta. Olen kokeillut sitä kaksi kertaa, heräillyt silti pitkin yötä. Ehkä kokeilen seuraavaksi tuplata annoksen.